lauantai 31. lokakuuta 2015

Viisi vuotias Ristinkantajat ry kutsuu elokuviin

Meidän on ilo kutsua sinut ja ystäväsi

Ristinkantajat ry:n viisi vuotis juhlavuoden kunniaksi 
katsomaan kotimainen Salpa -elokuva sunnuntaina 
8.11.2015 klo 12.30 KinoVisiolle. 
Elokuvalipun hinta on 6€ ja pieni limu&popparit 3€.

Pyydämme ilmoittautumaan viimeistään perjantaina 6.11.2015 sähköpostilla ristinkantajat@ristinkantajat.fi tai tekstiviestillä 041 4339441/Heidi Kotilainen.
Ystävällisin terveisin,
Ristinkantajat ry:n väki
"Salpa on Suomen ensimmäinen pakolaisen tekemä kokoillan elokuva. Salpa on kertomus nuoren puhevikaisen pojan yksinäisyydestä, rakastetuksi tulemisen välttämättömyydestä ja kaipuusta tulla nähdyksi.
Kotiopetukseen joutuva ja vaikeasta änkytyksestä kärsivä Henri (Elis Lindfors) elää elämässään vaihetta, joka tulee määrittämään paljon hänen suhtautumistaan maailmaan ja toisiin ihmisiin. Hän koettaa etsiä lämpöä ja turvaa, mutta hänelle lähin ihminen, isä (Eero Enqvist), ei kykene sitä antamaan. Sietämättömäksi kasvava tilanne pakottaa Henrin pyytämään apua tuntemaltaan hevoskouluttajalta (Elena Leeve)."
Elokuva on sallittu yli 12-vuotiaille.
Lisätietoja elokuvasta löydät täältä:
http://www.kinovisio.fi/tulossa/13-tulossa/110-salpa
Kino Vision osoite:
Salmelantie 6
88600 SOTKAMO

maanantai 26. lokakuuta 2015

Syksyn puuhia



Hevoset pääsivät talvitarhaan. 
Pienpaaliheinät on nakeltu tallin ylisille. 
Harmaampi orava on nähty. 
On syksy. 
Talvi saa pikku hiljaa tulla.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Puheenjohtajan hevostelua

Minulla on ollut jostain kumman syystä niin pitkään kuin muistan päännousema, että hevonen on saatava. Tähän ei ole syynä se, että minulla olisi ollut läheinen suhde hevosiin, sillä lapsuudenkotini on omakotitaloalueella ja äitini inhoaa hevosia.

En tiennyt hevosista mitään ja niiden ylläpidosta vielä vähemmän, mutta vaikka olisin tiennytkin enemmän olisin silti hankkinut hevosen.

Ensimmäiset vuodet menivät pohtiessa hankinnan järkevyyttä, mutta hyväksyttyäni tilanteen, eipä ole harmittanut. Tieten rahat, tai pääosin vaimon rahat, menevät erään tuntemattomaksi jääneen viisaan hevosen omistajan sanoin, hevonpersiehen.

Hevosten hankinta on minun syytäni, tunnustan. Mutta väitän, että niiden mukanaan tuoma hyöty/haitta on ehdottomasti ollut vain hyväksi ei pelkästään meidän perheelle, vaan nyttemmin voisi sanoa jo, että aika isolle porukalle.

Ainakin minusta on mukavaa, kun naisille on muodostunut ystäväpiiri talille. Eipä Heidi kävisi harva se päivä meillä tai olisimmeko ystävystyneet Lauran ja Markon kanssa; tokkopa.. Mikä iloisinta, meille entisille nuorille on suotu lapsia ja nuo lapset saavat kasvaa aidossa talliympäristössä.

Voisinpa sanoa, että en omista enää hevosta. Minulle on se ja sama kuka sen omistaa, minulle on tärkeintä, että olemme saaneet mahdollisuuden pitää hevosia ja tarjota sitä iloa muillekin.

Niin, silloin siellä tuusaa Taru, se on Tarun talli, milloin siellä pehertää Kirisi se on Kirsin talli ja niin edelleen.

Ja mitä minä olen saanut hevosilta se onkin jo pidempi juttu. En ole se sama ihminen, joka olin muutamia vuosia sitten. Olen saanut oppia ja joutunut opettelemaan pakon edessä taitoja, jotka muuten olisi jäänyt opettelematta. Viimeisimpänä kengittäminen. 

Mitenkähän Ralle voisi pakottaa minut veneen tai suksien tekoon..

- Juho

torstai 15. lokakuuta 2015

Liekkö kuollu tuo koira?

Katri mummo.

Mummoni kirjoitti paikallislehteen nimimerkillä Lossarin tyttö. Paljon runoja, joissa hän kertoi eri teemoista ja ajasta ajatuksiaan. Näin uutisen, missä suomenhevonen oli vieraillut Taiston luona vanhainkodissa. Tuli olo, että haluan kirjoittaa muutaman ajatuksen mummostani.

Viimeisinä elinvuosinaan mummo ei enää voinut asua kotonaan vaan hän muutti vanhainkotiin, tai mitä ne nykyään on, palvelutaloja? Kesällä sukulaiset hakivat hänet vierailemaan kotipaikalleen, nykyään puhutaan että mökille. Mökin kohdalla on ollut lossi. Mummu ei tainnu ihan hirveesti enää muistaa tästä ajasta, keskusteluun osallistuminen oli aina niin tai näin. Joistain vanhoista jutuisa silmä aina kirkastui hetkeksi, jokin sai kyyneleet silmään.

Erään kerran olin minäkin mökillä koiriemme kanssa. Oli kuuma kesäpäivä. Koirat nukkua rojotti ruohikolla eivätkä ne jatksaneet nousta ketään tervehtimään. Mummo yllättäen kumartui puoleeni, osoitti koiria ja kysyi: "Liekkö kuollu tuo koira? "



Mummo odotti kahvia tarjoiltavaksi. Koirani meni mummon viereen ja mummo silitti koiraa. Ihaili ääneen koiran sileää pehmeää karvaa ja miten kiltti koira oli. Tuli monen monta selvää, järkevää sanaa ja lauseita. Lopulta sanat puuroutuivat sekaviksi. Silittely jatkui.



Vierailin vanhainkodissa mummon luona pienen poikani kanssa. Mummo seurasi vauvaa ja hymyili. Kun imetin, jotain heräsi hänen sisällään kysymään: "Immöökö se?" Viimeisiä kertoja tavatessamme näin miten erityisesti lapsen läsnäolo herätteli mummoa tähän aikaan. Lieneekö ollut viimeiset sanat jotka mummolta kuultiin poikani nimi, jonka hän toisti kun valokuvista hänelle sukua on esitelty. Suvun eka ja siihen mennessä vika siinä kohtasi vielä kerran.



 Lapset ja eläimet. Jotain niissä on.

Heidi

Ps. Oli se hevonen saanu hyvää aikaan Taistonkin elämään. Tässä voit lukea Taiston tarinan.