Puheenjohtajan hevostelua

Minulla on ollut jostain kumman syystä niin pitkään kuin muistan päännousema, että hevonen on saatava. Tähän ei ole syynä se, että minulla olisi ollut läheinen suhde hevosiin, sillä lapsuudenkotini on omakotitaloalueella ja äitini inhoaa hevosia.

En tiennyt hevosista mitään ja niiden ylläpidosta vielä vähemmän, mutta vaikka olisin tiennytkin enemmän olisin silti hankkinut hevosen.

Ensimmäiset vuodet menivät pohtiessa hankinnan järkevyyttä, mutta hyväksyttyäni tilanteen, eipä ole harmittanut. Tieten rahat, tai pääosin vaimon rahat, menevät erään tuntemattomaksi jääneen viisaan hevosen omistajan sanoin, hevonpersiehen.

Hevosten hankinta on minun syytäni, tunnustan. Mutta väitän, että niiden mukanaan tuoma hyöty/haitta on ehdottomasti ollut vain hyväksi ei pelkästään meidän perheelle, vaan nyttemmin voisi sanoa jo, että aika isolle porukalle.

Ainakin minusta on mukavaa, kun naisille on muodostunut ystäväpiiri talille. Eipä Heidi kävisi harva se päivä meillä tai olisimmeko ystävystyneet Lauran ja Markon kanssa; tokkopa.. Mikä iloisinta, meille entisille nuorille on suotu lapsia ja nuo lapset saavat kasvaa aidossa talliympäristössä.

Voisinpa sanoa, että en omista enää hevosta. Minulle on se ja sama kuka sen omistaa, minulle on tärkeintä, että olemme saaneet mahdollisuuden pitää hevosia ja tarjota sitä iloa muillekin.

Niin, silloin siellä tuusaa Taru, se on Tarun talli, milloin siellä pehertää Kirisi se on Kirsin talli ja niin edelleen.

Ja mitä minä olen saanut hevosilta se onkin jo pidempi juttu. En ole se sama ihminen, joka olin muutamia vuosia sitten. Olen saanut oppia ja joutunut opettelemaan pakon edessä taitoja, jotka muuten olisi jäänyt opettelematta. Viimeisimpänä kengittäminen. 

Mitenkähän Ralle voisi pakottaa minut veneen tai suksien tekoon..

- Juho